Neuvottelupäivien avajaisjumalanpalveluksen saarna

Jarmo Kokkosen neuvottelupäivien avajaisjumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa pitämä saarna aiheesta: 

Joh. 1: 29-34

Hyvä työtoverit,

Toissapäivänä, kasteen sunnuntaina, päättyi Valon vuodenaika –tapahtuma Helsingin keskustassa. Senaatintorin valaisi Mikki Kuntun Armo-teos, jonka pääosassa oli tämän kirkon eteen pystytetty valoristi. Joulun alla olin matkalla raitiovaunulla työpaikalle. Vieressä seisova minulle tuntematon ihminen huomasi tuon suuren valoristin rakennelman ja totesi: ”Taasko tänne jotakin kärsimysnäytelmää viritellään?” Kukaan ei vastannut, sellainen ei kuulu täällä päin tapoihin.

Rististä on tullut yhä näkyvämpi. Kansalaiset ottavat siihen entistä selvemmin kantaa. Risti on yhdelle armon ja rakkauden teos, valo pimeyden keskellä. Toiselle se on vallankäytön, vanhoillisuuden tai vaikkapa suvaitsemattomuuden tunnus, kolmannelle viesti kärsimysnäytelmästä. Yhteistä kaikille on se, että risti herättää tunteita ja kutsuu ottamaan kantaa. Yhä vähemmän on hällävälistejä, heitä, joille risti on ”ihan sama”.

Kristillisyys Suomessa on yhä selkeämpi valinta. Huomattava osa ihmisistä ottaa etäisyyttä kirkkoon ja uskoomme. Heillä on siihen oikeus ja entistä suurempi vapaus. Se tietää niukkenevia resursseja. Vielä useampi valitsee kuitenkin tietoisen liittymisen ja kuulumisen. Kysymme nyt: mihin tämä muutos kutsuu meitä kirkon kasvatustyössä?

Päivän evankeliumin äärellä kolme seikkaa tulee mieleeni. Ensiksi on kyse aitoudesta. Meidän uskomme ja persoonamme aitoudesta. Kun entiseen tapaan kaikki ei tule itsestään selvästi ja perinteen mukana, meitä arvioidaan – ei instituution - vaan persoonallisuuden kautta. Olemmeko aitoja ja totta? Mitä itse oikeasti uskomme?

Aitous sallii epävarmuuden ja keskeneräisyyden, meillä ei ole vastauksia kaikille ja kaikkeen. Johannes Kastaja myöntää kahteen kertaan: ”en minäkään häntä tuntenut.” Suora ja rohkea profeetta, mies joka kastoi Jeesuksen, myöntää aidosti: ”en minäkään häntä tuntenut.” Emme ikinä tule tuntemaan Pyhää läpikotaisin, voimme vain tehdä työtä, jotta ihmiset tunnistaisivat Pyhän kosketuksen. Emme omista Jumalaa, mutta voimme Johanneksen tavoin näyttää suuntaa, viitata Kristukseen ja todeta: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”.  

Myös yhteisön on etsittävä aitoutta. Emme ole uskonnollisten palvelujen tuottaja-organisaatio. Kirkossa ei pitäisi puhua asiakkaista. Kirkossa on ihmisiä, yhteisön, pyhän perheen jäseniä, on vaeltavaa Jumalan kansaa, kristittyjä ja lähimmäisiä, eikä lainkaan asiakkaita. Ihmiset odottavat kirkolta jotakin muuta kuin poliisilta, vakuutusyhtiöltä tai Kelan luukulta.

Aitouteen sitoutuvassa seurakuntayhteisössä ei ole minun ja meidän lapsia ja nuoria. Kahlil Kibranin tunnettua runoa mukaillen: teidän nuorenne eivät ole teidän nuorianne, he ovat Jumalan lapsia, Kristuksen omia, Pyhän Hengen temppeleitä, vain hetken he ovat teidän kanssanne. Tiukat työalarajat ovat toivottavasti pian menneisyyttä.

Toiseksi kyse on rohkeudesta. Johannes oli Jeesuksen edelläkävijä ja tienraivaaja. Hän tiesi, että häneen loukkaannutaan ja hänen osansa on yksinäisen erämaassa huutajan osa. Entistä tietoisempi kristillisyys on entistä näkyvämpää. Konfirmoitavilta nuorilta kysymme suoraan: ”Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne?” Emme kysy tätä perinteen, kaavan tai juhlan vuoksi. Kysymme vakavasti ison kysymyksen, rohkaisten konkreettiseen elämään kristittynä. Nuorella on rippikoulussaan puoli vuotta aikaa pohtia, mitä tarkoittaa omakohtainen tahdon –vastaus tähän kysymykseen, ja loppuelämä aikaa tehdä lupauksestaan totta.  

Moni meistä opettaa lapsia ja nuoria tekemään ristinmerkin. Eikö vaadi eränsä rohkeutta tehdä ristinmerkki koulun ruokalassa aterialle käydessä? Kasteessa meihin piirretty ristinmerkki todistaa, kenen omia olemme, kenelle me kuulumme.

Kirkon lapsi- ja nuorisotyö on ollut tienraivaajana kirkossamme. Monet laulut, monipuolinen musiikki, rohkeat työtavat, ne ovat ensin olleet totta nuoressa seurakunnassa. Ajan myötä niistä on tullut koko kirkon omaisuutta. Näin kirkkomme on uudistunut. Usko ei ole uskoa mihin tahansa. Uskoon kuuluu myös ajattelun, kriittisyyden ja pohdinnan puoli, me tarvitsemme jatkuvasti päivittävää lapsi-, nuoriso- ja perhetyön teologiaa.

Jospa huomisen lapsi- ja nuorisotyössä kaikenlaiset ihmiset ehdoitta ja kyselemättä hyväksytään ja otetaan vastaan. Erilaiset ihmiset erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisissa ja erikokoisissa seurakunnissa, monenlaisin työn kautta, saavat kohdata saman Kristuksen, joka kantaa koko maailman synnin.

Työntekijän, työalajohtajan ja esimiehen tärkeimpiä tehtäviä on rohkaista työtovereita ja vapaaehtoisia ja järjestää kaikille mielekkäitä tehtäviä. Siinä on isostoiminnan salaisuus, ja sama voi toteutua missä tehtävissä tahansa.

Johannes Kastaja viittaa Jumalan Karitsaan, joka kantaa maailman synnin. Kantamisen ajatus kuvaa myös meidän työtämme. Uskon, että jokainen meistä tänään tässä kirkossa muistaa lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka ovat olleet pitkäänkin mielessä ja sydämessä. Silloinkin, kun et heitä tapaa, usein kuitenkin mietit: mitähän heille nyt kuuluu? Ovatko asiat järjestyneet? Kuinka hän pärjäilee? Näin kannat heitä sydämessäsi. Kun seuraavan kerran tapaatte, sydämesi on valmistautunut tapaamiseen ja se sävyttää kohtaamistanne.

Kasvatus on kantamisen prosessia, jossa työntekijä ottaa vastaan kasvavien tunteita ja kokemuksia, kantaa niitä ja palauttaa ne takaisin, usein siedettävämmässä muodossa. Kyse on sijaiskantamisesta. Sillä on erityinen merkitys sielunhoidossa ja esimerkiksi työnohjauksessa, mutta laajemmin sijaiskantamisen ajatus toteutuu kaikessa työssämme. Mitä suurempi on kantajan huoli kannettavastaan, sitä lähempänä on rukous: Kristus, kanna sinä häntä, pidä huolta. Ole häntä lähellä. ”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain.”

Kolmanneksi, muutoksen keskellä, tarvitsemme sellaista kirkkoa, jossa ihminen kantaa toista ihmistä ja saa olla toisten kannettavana. Vahvat kantavat heikompiaan, ja joskus toisin päin. Vanhemmat kantavat nuorempiaan ja joskus toisin päin. Työntekijät voivat kantaa toinen toisiaan. Kaikki yhdessä olemme Kristuksen kannettavina. Hän ei kanna vain yksittäisiä syntejä, tekoja tai laiminlyöntejä, vaan enemmän: sijaiskärsijänä hän ottaa koko synnin ja kaiken synnin omakseen ja palauttaa meille vapauden, ilon, kepeyden ja huolettomuuden.

Jokaisessa messussa laulettava Jumalan karitsa –hymni perustuu juuri tämän päivän raamatunkohtaan. Ehtoollispöydässä olemme yhdessä hyvän paimenen harteilla ja kiitämme Kristusta salaisuudesta, jonka turvin jaksamme jatkaa matkaamme ja kantaa toisiamme.

Kaste on kristittynä elämisen lähtökohtana ja ehtoollinen sen ylläpitäjänä. Kolme vuosikymmentä ehtoollispöytä on periaatteessa ollut avoin lapsille ja nuorille, mutta heikosti olemme heitä sinne rohkaisseet. Tässäkin suhteessa lapsi- ja nuorisotyö voi avata uutta tietä. Ehtoollinen opitaan vain ehtoollisella käymällä.  

Suurta valoisaa ristiä ei enää ole Tuomiokirkon ovella, sen sijaan taide on meillä arjessa, kun avoimuudella ja rohkeudella kannamme toinen toisiamme, kaikkia lähimmäisiämme ja rakasta kirkkoamme. Alkuvirtemme vie myös eteenpäin: ”Herran ristin kantajiksi, meidät kaikki kastettiin, lähimmäisten auttajiksi arkipäivän askeliin.”