Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivät ovat juuri alkaneet Jyväskylän Paviljongissa. Avajaismessussa saarnasi Turun piispa Kaarlo Kalliala aiheesta "Jos tietää riittävänsä, se riittää". Julkaisemme kokonaisuudessaan hänen saarnansa:
JOS TIETÄÄ RIITTÄVÄNSÄ, SE RIITTÄÄSaarna kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivien avajaismessussa Jyväskylässä 10.1.2012
Onko "elämänhallinta" vain elämän säyseyttä?
Kun vuodenvaihteessa oli hiukan rauhallisempaa eikä tarvinnut herätä luonnottomaan aikaan lähteäkseen ja ryhtyäkseen töihin, ajatukset menivät taas kerran sille radalle, jossa ne aina silloin tällöin käyvät. Makasin sängyssä puoli- tai ehkä vain kolmannesunessa ja huomasin tuumivani, mitä jos minulla ei olisikaan pehmeää sänkyä eikä lakanoita. Eikä kotia. Eikä vapautta. Mitä jos minut olisi vangittu ja minua vietäisiin jonnekin - ollapa silloin edes peitto. Tai mitä jos ylipäätään ja jatkuvasti olisin selviytymisen rajamailla. Miten pärjäisin? Mikä olisi olennaista? Millä jaksaisin? Mihin turvautuisin?
Vähän ihmettelen näitä ajatuksiani. Tiedän niiden kierrelleen päässäni aika ajoin varmaan pian jo puoli vuosisataa. Mistähän ne ovat tulleet - omista kokemuksistani eivät ainakaan? Ehkä sota oli kuitenkin lapsuudessani niin kovin lähellä, että se säteili uhkaa uhkattomuuteenkin ja ehkä niukkuuden ajat olivat niin tuoreessa muistissa, että puutteen mahdollisuus oli kaiken puuttettomuudenkin horisontti.
Viime vuosisadan ehkäpä lainatuin filosofi kirjoitti toisen maailmansodan alla näin: "Olen kiinni elämässä kuten huono ratsastaja ratsunsa selässä. Minun on kiittäminen vain hevosen säyseyttä, että minua ei heitetä oikopäätä alas satulasta."
Tähän tunnustaudun täysin. Minun - ja epäilemättä monen muun - on kiittäminen elämän lauhkeutta siitä, ettei se ole suistanut tien oheen. Vaikkei elämä nyt pelkkää henttaakaan olisi ollut, se on nostanut selkäänsä tai jopa syliinsä, se on kantanut ja vienyt eteenpäin.
Syrjäyttämisyhteiskunta rakentuu väärin
Mutta toisenlaiseen elämäntodellisuuteen kajahtaa äsken kuulemamme Jesajan huuto, jota kristikunta kuuntelee profetiana Kristuksesta. Herran hengen voitelema astuu niiden maailmaan, jotka sinnittelevät köyhyydessään, joiden mieli ei ole murtumatta kestänyt olemisen sietämätöntä painoa, joiden vapaus on viety, jotka itkevät surujaan ja murheitaan itkemästä päästyäänkin.
Jokainen meistä tietää, ettei tuo tuollainen maailma ole meistä kaukana. Miksei kaukanakin - maailmalta löytyy yllin kyllin esimerkkejä aivan kestämättömistä elämänolosuhteista - mutta tämä todellisuus on meihin nähden aivan kosketusetäisyydellä. Lapsi- ja nuorisotyössä jos missä sen näkee ja kokee: lapsi ja nuori toisaalta kertoo, mitä perheisiin ja koko yhteiskuntaan kuuluu, toisaalta - ja ennen muuta - hän on itse kokija, näkijä ja eläjä. Eikä kaikki se mitä näkyy, ole kovin auvoista.
Vaikka elämä ottaakin suuren enemmistön kantaakseen, nostaa turvalliseen satulaan, ja antaa mahdollisuuden laukata jopa maailman ääriin, suuri vähemmistö ei pääse vauhtiin mukaan. Tämän todistavat tilastot ovat käsittämättömiä ja murheellisia ja numerot isoja, mutta surullisempia ovat yksittäiset kertomukset, erityiset ihmiskohtalot - ne jotka lapsi- ja nuorisotyön tekijät tuntevat. Me, jotka ihanteissamme tavoittelemme osallisuuden yhteisöä, kohtaammekin työssämme silkkaa osattomuuden yhteenosumaa. Meitä vastaan tulee ylisukupolvista voimavarojen puutetta ja kattavaa luovuttamista - kohtuuttomien kilpailukykyvaatimusten, tolkuttomien osaamisedellytysten ja minkä lie toimijuuksien viidakossa kun ollaan.
Julkinen keskustelu kyllä selvästi tunnistaa syrjäytymisen megaluokan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Silti on vaikea saada kiinni siitä, mikä ongelma syvimmiltään on, mistä oikein puhutaan. Onko syrjäytyminen turvallisuusongelma - vain peruskoulun käynyt pitkäaikaistyötön on 80 kertaa todennäköisemmin törkeän väkivallan tekijä ja 40 kertaa todennäköisemmin sen uhri kuin lukion käynyt työllinen? Onko se talousongelma - nuoren syrjäytymisen hinta riippuu laskutavasta, mutta on joka tapauksessa kuusinumeroinen. Vai onko se - ja se on! - oikeudenmukaisuusongelma: niin vaativa yhteiskunta, ettei sen painetta näin moni sortumatta kestä, ei rakennu oikein.
Oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentaminen on poliittisen päätöksenteon tehtävä, mutta siellä missä läheltä nähdään, mitä lapsille ja nuorille kuuluu ja mitä heille on tapahtumassa, kertyy tietoa ja näkemystä. Siellä tiedetään ja nähdään, miten elämä heittää selästään, miksi joudutaan tien oheen ja mitä on olla syrjässä jo pienestä pitäen. Jos tuossa Jesajan näyssä Herran hengen voitelema ilmoittaa köyhille hyvän sanoman, parantaa ja lohduttaa, tässä reaalitodellisuudessa on nyt asioiden parantamiseksi ja lohdullisemman todellisuuden luomiseksi syytä ilmoitella ei-niin-hyviä sanomia. Tuoda ne niiden korviin, jotka voivat yhteiskunnan pelisääntöihin ja voimavarojen jakautumiseen vahvimmin vaikuttaa. Tuoda julki se, mitä ei mielellään näkisi eikä etenkään uskoisi, urbaaniin ja tekniseen elämänmuotoon liittyvä ikävä takapotku: edistyksellä on hintansa, määrä nakertaa laatua. Hinnan maksajakaan kun ei tyypillisesti näytä olevan sama kuin hyötyjä - usein hinnan (joka sitten olikin paljon korkeampi kuin tuli edes mieleen) maksaa seuraava sukupolvi, usein jo lapsena.
Kunnioitus pelastaa kohtuuttomuudesta kiitollisuuteen
"Lainasta lapsiltamme ja lastenlapsiltamme" on usein puhuttu nimenomaan luonnon kantokyvyn yhteydessä - eikä syyttä. Tuota hillitöntä lainanottoa suitsivat arvot kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus ovat hyvä kolminaisuus sovellettavaksi laajemminkin. Ei nimittäin ole kysymys vain siitä, kestääkö ekosysteemi tämän yhden lajin pullistelun, vaan myös siitä, mitä meidän oma elosysteemimme kestää. Tuskin me lainaamme vain luonnolta, vaan myös sosiaaliselta eheydeltä ja merkitykselliseltä yhteenkuuluvuudelta.
Jotakin outoa meillä tapahtuu, kun maailmalla ihaillun tasa-arvoistavan koulun jälkeen seuraa yhä epätasa-arvoistuvampi elämäntodellisuus. Tavoittamatta saattaa jäädä niin hyvä mieli kuin hyvä sydänkin. Kiitollisuus elämästä ja olemassaolosta; pyhän, hyvän ja toisen ihmisen kunnioitus; kyky ja halu pysyä kohtuudessa - näiden pohja ja perusta näyttää herkästi jäävän löytymättä.
Kirkkomme lapsi- ja nuorisotyö edustaa tällä kohdin yhä enemmän ja enemmän vastakulttuuria. Sen koko olemassaolo kun perustuu häneen, josta Jesaja ennusti, asiat toisin ja nurinniskoin kääntävään Herran voideltuun. Nasaretin Jeesus ei opettanut pisa-matematiikkaa eikä lietsonut kilpailukykyä, vaan antoi häikäilemättä arvon kullekin sellaisenaan; hän "paransi ne, joiden mieli oli murtunut" sillä, että hän palautti heidät lämmön, luottamuksen ja arvokkuuden piiriin. Samaan tapaan toimii kristillinen kasvatus: se kieltäytyy kiinnostumasta saavutuksista ja keskittyy itse kunkin ainutkertaisuuteen, joka on kertakaikkiaan annettua ja tinkimättä itseisarvoista.
Siinä kuin jo vuosia sitten herättiin suojelemaan luontoa, joka ei enää ollutkaan kitsas rajojen asettaja ja vihollinen vaan ystävä ja kumppani, nyt on tullut sosiaalisten suhteiden suojelun aika - yhteisö ja yhteiskunta eivät ole kiusallisia pakottajia ja tunkeilevia holhoajia, vaan inhimillisen vuorovaikutuksen tila ja ihmisten kohtaamisen koordinaatisto. Joka pystyy antamaan toiselle kokemuksen kuulumisesta ja kelpaamisesta, on hänelle kuin Herran voideltu; jonka työnä on osoittaa välittämistä ja yhteyteen ottamista, on toiselle - Lutheria suoraan lainaten - hänen kristuksensa. Joka osoittaa toiselle kunnioitusta, pelastaa hänet kohtuuttomuudesta kiitollisuuteen: sellaisen ihmisen, joka on kokenut olevansa kutsuttu elämän tanssiin ja viettämään Herran riemuvuotta, ei nimittäin ole enää tarvis haalia korvikkeita eikä ahnehtia arvonsa osoittamiseksi tavaraa eikä mainetta. Hän tietää riittävänsä ja se riittää. Se riittää sekä kiitollisuuteen että kohtuuteen.
Mitä enemmän maailma on kiitollisuuden, kohtuuden ja kunnioituksen, sitä lujemmin voi luottaa siihen, ettei elämä - tuo Wittgensteinin ratsu - heitä selästään. Mitä useampi saa kohtuulliset eväät tässä yhteiskunnassa selvityäkseen, sitä osuvammin toteutuu se tahto, joka Jumalalla luotujaan kohtaan on. Se tahto, ettei kukaan jäisi periytyvän eikä vastikään organisoidun syrjäyttämisen kahleisiin. Se tahto, että ne, jotka eivät koe olemisessa merkitystä ja joiden elämän mieli on murtunut, särkynyt ja karissut, saisivat sen takaisin.
Kristityillä on vain yksi peruste paikalleen maailmassa: tehdä hyvää. Kirkon paikan yhteiskunnassa perustelee se, että se välittää hyvää. Lapsesta alkaen, läpi nuoruuden ja päivien päättymiseen saakka.
Kuvia avajaismessun tunnelmista
