Eräs henkilö kysyi hiljattain: Miten lapsi ja nuori osoittaa uskoa ? Onko vain aikuinen tässä ihanne? Silloin palasivat vahvasti mieleeni Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ”Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Hän kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi on suurin taivasten valtakunnassa. Se, joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut”
Jeesus antoi aidosti lapsen olla oman ikäisensä. Lapsen ja nuoren ei siis tarvitse olla ikäkauttaan vanhempi tai kypsempi, kuten aika usein monella tavoin nykyään edellytetään. Jokaisella kastetulla on oikeus hengelliseen elämään ja kasvatukseen. Lapsen kaste kertoo kristillisestä ihmiskäsityksestä. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu olemaan Jumalan lapsi. Myös lapsen usko on Jumalan teko, se on vastaanottamista. Meitä kaikenikäisiä puhutellaan ja hoidetaan sanassa ja sakramenteissa.
Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kuuluu oleellisena osana myös hengellinen ulottuvuus. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa – koskee siis alle 18- vuotiaita- tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon, josta aikuisten velvollisuus on huolehtia. Näin lapsella ja nuorella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia. Kirkossa tämä oikeus toteutuu laajanäköisen kristillisen kasvatuksen kautta. Lapsella ja nuorella on myös annettavaa uskonasioissa - he voivat omalla olemuksellaan, aitoudellaan, kysymyksillään ja toiminnallaan avata uskon salaisuutta ja näin myös rikastuttaa kirkkoa. Osallisuus on siis vastavuoroista.
Kirkon yksi tärkeimmistä ja arvokkaimmista tehtävistä on elää ja toimia lasten ja nuorten kanssa. Jokainen kristitty seurakunnan jäsen on yhtä arvokas iästä riippumatta. Lasten ja nuorten kasvun tukemiseen ja elinolojen turvaamiseen niin kirkossa kuin yhteiskunnassa tarvitsemme yhteistyötä ja kumppanuutta niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti.
Lapsen ja nuoren oikeuksien ja osallisuuden vahvistaminen kirkossamme on nyt hyvin ajankohtaista. Parhaillaan on menossa kirkkolakiin valmistelu lapsivaikutusten seuraamiseksi. Tämä valmistelu pohjautuu kirkolliskokouksen tekemiin päätöksiin.Yhteinen tehtävämme on myös pohtia, miten edistämme aidosti nuorten osallisuutta kirkossa ja heidän aitoa kuulemistaan.
Kirkon hiljattain julkaistu tulevaisuusselonteko pohtii näkökulmia eteenpäin. Yksi haasteista on tilanne maan sisäisten ja ulkoisten muuttojen lisääntyessä. Muutto antaa uusia mahdollisuuksia, mutta aiheuttaa usein juurettomuuden tuntua . Tämä tuo kysymyksen myös seurakunnille. Miten otetaan vastaan seurakuntalaiset? Miten voisi löytää paikkansa seurakunnassa ja voisi kokea heti yhteyden tunnetta?
Tässä vaiheessa monikulttuurisuuden vahvistuminen lisää eri taustaisten kristittyjen ekumeenisuuden merkitystä – kirkko on maailmanlaajuinen. Ulkomaalaiset saapuvat Suomeen opiskelemaan, perhesyistä, työelämään tai pakolaisina. Monet ovat kristittyjä, osa muiden uskontojen kannattajia. Siksi tarvitaan myös uskontojen väliseen vuoropuheluun ja uskontojen lukutaitoon kasvattamista. Erilaisten uskonnollisten ja kulttuuristen taustojen kirjo on monipuolinen – siihen tutustuminen avaa ikkunoita .
Kristillisen kasvatuksen tehtävä on tässä edistää vakaata luottamusta omaan uskoon ja samalla lisätä vieraanvaraista avoimuutta toisten vakaumusta kohtaan. Omien juurien tunteminen vahvistaa toisten ymmärtämistä ja sopuisuutta. Siksi näemme oman uskonnon opetuksen kouluissa arvokkaaksi pohjaksi.
On hyvä pohtia, miten toimimme myös kirkon kasvatuksen alueella hyvin rasismia vastaan? Asennekasvatusta on syytä tehdä ennakoivasti – silloin se on parhaimmillaan osa rauhankasvatusta.
Kuluneen vuoden aikana kirkko on ollut ykkösaihe mediassa käytävässä keskustelussa . Toivottavasti olemme oppineet kirkossa, että ihmettelyä, erilaisia mielipiteitä ja oikeutettua kriittisyyttä herättäviin teemoihin meidän tulee suhtautua vakavasti. Kirkossamme on avoimen keskustelun ja erilaisten näkökantojen kuulemisen aika. Avoin keskustelu voidaan nähdä toivon merkkinä vaikka on ymmärrettävää , että kirkon työntekijänä saattaa kokea myös vähän turhautumista ja väsymystä. Dialogi eri tavalla ajattelevien kesken on kuitenkin parempi kuin mykkyys. Toisten kunnioittamista tarvitaan myös puolin ja toisin jos ilmaistaan erilaisia tai vastakkaisia mielipiteitä. Vaikka kirkosta on nyt erottu hämmentävän paljon katsomme kuitenkin toivossa eteenpäin - luottakaamme siihen että tämä prosessi on myös mahdollisuus uudistumiseen ja uuteen vaiheeseen.
Kirkossa meidän ei tarvitse ensisijaisesti olla huolissamme jäsenten määrästä – vaikka kaikki toki ovat arvokkaita jäseninä - ja jokainen eronnut on tervetullut myös takaisin. Pyritään kohtaamaan asiat ja elämään todellisuudessa niin että keskeisistä asioista ja ydintehtävistä ei luovuttaisi.
Neuvottelupäivillämme olemme yhteisessä veneessä kartoittamassa taustaa - miten nyt – ja miten menemme innolla ja luottamuksella eteenpäin. Laivalla käymme parhaillaan työstettäviä kirkon kasvatuksen linjauksia ja
kehittämisasiakirjoja varhaisnuorisotyön ja nuorisotyön osalta. On arvokasta saada kuulla teitä juuri näissä linjausvaiheissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti