Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalon avajaispuheenvuoro

Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Jukka Keskitalon puheenvuoro Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivien avajaisissa 11.1.2011 Helsingin tuomiokirkossa

Arvoisa ministeri, hyvät kirkon lapsi- ja nuorisotyön ammattilaiset!

Kirkon tekemä kasvatustyö on hämmästyttävän laajaa ja monitahoista. Vuonna 2009 seurakuntien lapsityön säännölliseen viikkotoimintaan osallistui n. 78.000 lasta, varhaisnuorten kerhoihin ja partiotoimintoihin n. 92.000 lasta ja nuorta. Rippikoulun kävi n. 58.000 nuorta ja isostoiminnassa oli mukana lähes 27.000 nuorta. Seurakuntien retki- ja leiritoimintaan osallistui yhteensä 328.000 lasta ja nuorta. Hämmästyttävän suuria lukuja!

Kirkon kasvatustyön arvostus on tullut selvästi esiin, kun erilaisissa kyselytutkimuksissa on selvitetty, mitä kirkon toimintamuotoja suomalaiset pitävät kaikkein tärkeimpinä. Laaja-alaisellakin työllä on kuitenkin haasteensa. Voi olla, että kirkon tekemä kasvatustyö on niin tuttua ja kaikkialla läsnä olevaa, ettei sen merkitystä aina kaikesta huolimatta nähdä. Mahdammeko aina edes kirkon työntekijöinä tajuta työmme laajuutta ja vaikuttavuutta? Usein vasta sitten herätään huomaamaan kirkon kasvatusammattilaisten tekemän työn vaikuttavuus, kun jokin toiminta lakkaa esimerkiksi resurssien puutteessa.

Kirkon kasvatustyön lisäksi myös yhteiskunnalla on kasvatustehtävä uskontoon ja uskonnolliseen kulttuuriperinteeseen liittyen. Joulun alla käyty vilkas keskustelu koulujen ja päiväkotien kristillisistä juhlaperinteisestä osoitti, että samalla kun suomalaiset ovat sallivia uusia perinteitä kohtaa, he eivät missään nimessä halua, että omat kristilliset perinteet lakaistaisiin ns. maton alle. Valitettavaa vain on, että vaikka joulu- ja kevätjuhlien virret sekä jouluevankeliumin luettuna tai kuvaelmana ei ole eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan uskonnonharjoittamista, niin silti yksittäisten koulut ja rehtorit tekevät päinvastaisia tulkintoja. Vaatisiko opetushallituksen vuonna 2003 kouluille antama ohje periaatteellisesta selkeydestään huolimatta päivittämistä? Positiivista on joka tapauksessa se, että käyty keskustelu vahvisti näkemystä siitä, että suomalaiset haluavat pitää kristillistä kulttuuriperintöämme siirtävistä juhlaperinteistä kiinni.

Viime vuoden mittaan käytiin intensiivistä keskustelua myös peruskoulun tavoitteista ja tuntijaosta. Kysymys siirtynee perintönä seuraavalle hallitukselle. Uskonnonopetuksen sisältö ja laajuus oli yksi tärkeistä keskustelukysymyksistä. Tähän asti käytyä keskustelua analysoidessa herää kysymys, onko oman uskonnon opetuksen merkitys sittenkin jäänyt pimentoon. Uskonnon opetuksen merkitys oman kulttuuritaustan ymmärtämisessä, globaalin maailman jäsentämisessä, maahanmuuttajien kotouttamisessa ja jopa uskontorauhan kannalta jäi sittenkin keskustelussa aika vähälle huomiolle. Kolumnisti Jukka Relanderin onkin esittänyt huolestumisensa islamvastaisuuden leviämisestä ja joidenkin kristillisten ääriliikkeiden yllättävästä suosiosta. Hänen mukaansa vastaus tällaisiin haasteisiin ei suinkaan ole oman uskonnon opetuksen vähentäminen, vaan päinvastoin lisääminen. Ennakkoluulotonta puhetta näinä aikoina!

Kun peruskoulun tavoitteita ja tuntijakoa ryhdytään valmistelemaan seuraavan hallituksen toimesta, on tavoitteeksi kirkon mielestä otettava vähintään nykyisen vuosiviikkotuntimäärän säilyttäminen. Jos on tarvetta keskustella eheyttävistä elementeistä katsomusaineiden kokonaisuuden sisällä, pitäisin mahdollisena, että uskonnonopetuksen sisään kuuluva ns. muiden uskontojen kurssi tulisi kaikille yhteiseksi maailmanuskontojen kurssiksi.

Seuraavalla hallituskaudella keskusteltaneen myös päivähoitolain kokonaisuudistuksesta varhaiskasvatuspalveluja sääteleväksi laiksi. Kirkon taholla tätä uudistusta seurataan suurella mielenkiinnolla. Suomalaislasten kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmasta kirkko pitää ensiarvoisen tärkeänä, että uskonnollinen orientaatio säilyy yhtenä tavoitealueena lain tarkoituspykälässä. Vaikka seurakuntien varhaiskasvatustoiminta ei tulekaan kuulumaan varsinaisesti lain piiriin, on tärkeää, ettei avointen varhaiskasvatuspalvelujen määrittelyllä ja sääntelyllä vaikeuteta kuntien ja seurakuntien yhteistyötä.

Hyvät kuulijat, kirkosta on käyty varsinkin viime syksyn aikana ennen näkemättömän laajaa keskustelua. Vielä ei ole nähty tämän keskustelun loppusaldoa. Vaikka keskustelu on ollut ajoittain repivää, on se samalla osoittanut kirkon ja sen sanoman tärkeyden suomalaisille. Ei merkityksettömästä asiasta olisi jaksettu käydä tuollaista keskustelua. Tämä ihmisten kirkkoa kohtaan kokema kiinnostus on hyvä signaali kirkon kasvatustyön kannalta myös tulevaisuutta ajatellen. Näillä sanoilla haluan vilpittömästi lausua kiitoksen työllenne ja toivottaa teille kaikille antoisia neuvottelupäiviä.

Kasvatuksen ja nuorisotyön johtaja Marja-Leena Toivasen puhe neuvottelupäivien avajaisissa

Lapsi ja nuori
Eräs henkilö kysyi hiljattain: Miten lapsi ja nuori osoittaa uskoa ? Onko vain aikuinen tässä ihanne? Silloin palasivat vahvasti mieleeni Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ”Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Hän kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi on suurin taivasten valtakunnassa. Se, joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut”

Jeesus antoi aidosti lapsen olla oman ikäisensä. Lapsen ja nuoren ei siis tarvitse olla ikäkauttaan vanhempi tai kypsempi, kuten aika usein monella tavoin nykyään edellytetään. Jokaisella kastetulla on oikeus hengelliseen elämään ja kasvatukseen. Lapsen kaste kertoo kristillisestä ihmiskäsityksestä. Jokainen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu olemaan Jumalan lapsi. Myös lapsen usko on Jumalan teko, se on vastaanottamista. Meitä kaikenikäisiä puhutellaan ja hoidetaan sanassa ja sakramenteissa.

Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin kuuluu oleellisena osana myös hengellinen ulottuvuus. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa – koskee siis alle 18- vuotiaita- tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon, josta aikuisten velvollisuus on huolehtia. Näin lapsella ja nuorella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia. Kirkossa tämä oikeus toteutuu laajanäköisen kristillisen kasvatuksen kautta. Lapsella ja nuorella on myös annettavaa uskonasioissa - he voivat omalla olemuksellaan, aitoudellaan, kysymyksillään ja toiminnallaan avata uskon salaisuutta ja näin myös rikastuttaa kirkkoa. Osallisuus on siis vastavuoroista.

Kirkon yksi tärkeimmistä ja arvokkaimmista tehtävistä on elää ja toimia lasten ja nuorten kanssa. Jokainen kristitty seurakunnan jäsen on yhtä arvokas iästä riippumatta. Lasten ja nuorten kasvun tukemiseen ja elinolojen turvaamiseen niin kirkossa kuin yhteiskunnassa tarvitsemme yhteistyötä ja kumppanuutta niin paikallisesti kuin valtakunnallisesti.

Lapsen ja nuoren oikeuksien ja osallisuuden vahvistaminen kirkossamme on nyt hyvin ajankohtaista. Parhaillaan on menossa kirkkolakiin valmistelu lapsivaikutusten seuraamiseksi. Tämä valmistelu pohjautuu kirkolliskokouksen tekemiin päätöksiin.Yhteinen tehtävämme on myös pohtia, miten edistämme aidosti nuorten osallisuutta kirkossa ja heidän aitoa kuulemistaan.

Kirkon hiljattain julkaistu tulevaisuusselonteko pohtii näkökulmia eteenpäin. Yksi haasteista on tilanne maan sisäisten ja ulkoisten muuttojen lisääntyessä. Muutto antaa uusia mahdollisuuksia, mutta aiheuttaa usein juurettomuuden tuntua . Tämä tuo kysymyksen myös seurakunnille. Miten otetaan vastaan seurakuntalaiset? Miten voisi löytää paikkansa seurakunnassa ja voisi kokea heti yhteyden tunnetta?

Tässä vaiheessa monikulttuurisuuden vahvistuminen lisää eri taustaisten kristittyjen ekumeenisuuden merkitystä – kirkko on maailmanlaajuinen. Ulkomaalaiset saapuvat Suomeen opiskelemaan, perhesyistä, työelämään tai pakolaisina. Monet ovat kristittyjä, osa muiden uskontojen kannattajia. Siksi tarvitaan myös uskontojen väliseen vuoropuheluun ja uskontojen lukutaitoon kasvattamista. Erilaisten uskonnollisten ja kulttuuristen taustojen kirjo on monipuolinen – siihen tutustuminen avaa ikkunoita .

Kristillisen kasvatuksen tehtävä on tässä edistää vakaata luottamusta omaan uskoon ja samalla lisätä vieraanvaraista avoimuutta toisten vakaumusta kohtaan. Omien juurien tunteminen vahvistaa toisten ymmärtämistä ja sopuisuutta. Siksi näemme oman uskonnon opetuksen kouluissa arvokkaaksi pohjaksi.

On hyvä pohtia, miten toimimme myös kirkon kasvatuksen alueella hyvin rasismia vastaan? Asennekasvatusta on syytä tehdä ennakoivasti – silloin se on parhaimmillaan osa rauhankasvatusta.

Kuluneen vuoden aikana kirkko on ollut ykkösaihe mediassa käytävässä keskustelussa . Toivottavasti olemme oppineet kirkossa, että ihmettelyä, erilaisia mielipiteitä ja oikeutettua kriittisyyttä herättäviin teemoihin meidän tulee suhtautua vakavasti. Kirkossamme on avoimen keskustelun ja erilaisten näkökantojen kuulemisen aika. Avoin keskustelu voidaan nähdä toivon merkkinä vaikka on ymmärrettävää , että kirkon työntekijänä saattaa kokea myös vähän turhautumista ja väsymystä. Dialogi eri tavalla ajattelevien kesken on kuitenkin parempi kuin mykkyys. Toisten kunnioittamista tarvitaan myös puolin ja toisin jos ilmaistaan erilaisia tai vastakkaisia mielipiteitä. Vaikka kirkosta on nyt erottu hämmentävän paljon katsomme kuitenkin toivossa eteenpäin - luottakaamme siihen että tämä prosessi on myös mahdollisuus uudistumiseen ja uuteen vaiheeseen.

Kirkossa meidän ei tarvitse ensisijaisesti olla huolissamme jäsenten määrästä – vaikka kaikki toki ovat arvokkaita jäseninä - ja jokainen eronnut on tervetullut myös takaisin. Pyritään kohtaamaan asiat ja elämään todellisuudessa niin että keskeisistä asioista ja ydintehtävistä ei luovuttaisi.

Neuvottelupäivillämme olemme yhteisessä veneessä kartoittamassa taustaa - miten nyt – ja miten menemme innolla ja luottamuksella eteenpäin. Laivalla käymme parhaillaan työstettäviä kirkon kasvatuksen linjauksia ja
kehittämisasiakirjoja varhaisnuorisotyön ja nuorisotyön osalta. On arvokasta saada kuulla teitä juuri näissä linjausvaiheissa.

Opetusministeri Henna Virkkusen puhe neuvottelupäivien avajaisissa

Arvoisat neuvottelupäivien osanottajat, hyvät naiset ja herrat,

Minulla on ilo tuoda opetus- ja kulttuuriministeriön ja samalla koko valtioneuvoston tervehdys tänne kirkon lapsi- ja nuorisotyön valtakunnallisille neuvottelupäiville. 

Samalla haluan kiittää kirkkoa edistyksellisyydestä viime syksyn seurakuntavaalien toteutuksessa. Äänestysikärajan alentaminen 16­-vuotiaisiin oli hyvin ennakkoluuloton ja kiitettävä päätös, jota me seurasimme valtakunnan tasolla hyvin tarkkaan. Tässä asiassa kirkko kulki selvästi pari askelta edellä. Alle 18 -vuotiaita äänioikeutettuja oli kaikkiaan 115.000 ja heistä 15,2 keskimääri äänesti. Ette myöskään tukeutuneet pelkästään vaaleihin vaan niiden toteutuksesta tehtiin tutkimus, jossa todettiin, että nuoriin kannattaa panostaa.

Vaalikone, oppilaitosäänestykset, vaaliviestintä sekä aikuisten ja tuttujen kannustus olivat nuorille merkittäviä äänestämään innostavia tekijöitä. Vaaleissa vaikuttamisesta puhuminen niin koulussa kuin seurakunnan nuorisotyössäkin koettiin tärkeäksi. Tulokset myös osoittivat, että siellä, missä äänestysmahdollisuus ja osallisuus tuotiin osaksi nuorten arkea, mm. oppilaitoksiin, olivat myös tulokset merkittävät.

Vaaleja edeltävää tutkimusennustusta paljon korkeammaksi noussut nuorten äänestysprosentti osoitti, että nuorten osallistaminen kannatti. Seurakuntavaalitutkimuksen (12/2010) mukaan peräti 74 % 16-17-vuotiaista nuorista äänestäisi nyt kuntavaaleissa.

Hyvät neuvottelupäivien osallistujat,

Tämän vuotisten neuvottelupäivien yhtenä teemana on lasten ja nuorten osallisuuden edistäminen. Seurakuntavaalien äänestysikärajan lasku oli konkreettinen keino lisätä lasten ja nuorten osallisuutta kirkossa. Kirkkohallituksessa valmistellaan parhaillaan esitystä siitä, miten lapsivaikutusten arviointi saadaan mukaan kirkkolakiin. Myös nuorten osallisuuden edistäminen entisestään on arvioinnin alla.

Siellä, missä nuorille annetaan mahdollisuus osallistua, osoitetaan, että nuorista välitetään. Lasten ja nuorten osallistaminen on erinomainen keino torjua nuorten syrjäytymistä.  On tärkeää, että niin merkittävässä roolissa oleva toimija kuin kirkko lähtee nyt panostamaan siihen niin kirkkolain kuin konkretian tasolla. Syksyn vaalit osoittivat, että kirkko on nuorille tärkeä. Nyt pitää osoittaa, että nuoret ovat kirkolle tärkeitä.

Hyvät naiset ja herrat,

Kirkko on tänä päivänä, joskin on ollut aina, erittäin merkittävä nuorisotyön tekijä.  Tämän päivän nuoret elävät hyvin hektisessä maailmassa, jossa epävarmuustekijät tuntuvat lisääntyvän koko ajan. Nuorten tukeminen, heidän kanssaan keskustelut ja heidän toimintansa ohjaaminen on arvokasta työtä, jonka tulokset näkyvät vasta vuosien kuluttua. 

Sekä kirkko että opetus- ja kulttuuriministeriö ovat yhdessä nähneet erityisnuorisotyön tärkeyden. Pääasiassa me valtion taholta tuemme koulujen kautta erityistarpeessa olevia nuoriamme ja toisaalta pyrimme tukemaan koulujen työtä esimerkiksi opetusryhmien kokoja pienentämällä. Nuoret ovat meidän yhteinen asiamme. Olen opetusministerinä ollut erityisen tyytyväinen siihen, miten koulumme tekevät kirkon kanssa yhteistyötä.  Saamme kouluihin tukitoimia kirkolta silloin, kun kouluissa tarvitaan hengellistä tukea kriisitilanteissa, mutta myös aivan tavallisina koulupäivinä on erilaista yhteistyötä. 

Hyvät kuulijat,

Suurimman työn kirkko kuitenkin tekee nuorison parissa muualla kuin kouluissa.  Palveluoperaatio Saappaan toiminta on meille kaikille tuttu ja vaikka sitä toteuttavatkin vapaaehtoiset työntekijät, on heidän kouluttamisensa ja ohjaamisessaan suuri työ, joka on  kirkon aloitteesta käynnistynyt jo yli 30 vuotta sitten.

Tärkeä osa nuorten kasvamista kohti itsenäisyyttä ja arvojen pohdintaa on rippikoulun käyminen. On hienoa, että rippikoulu tavoittaa ikäluokasta jopa enemmän, kuin kirkkoon kuuluvia on. Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu paljon kirkosta lähtemisestä. Samalla unohtuu se, että kirkon lapsi- ja nuorisotyö tavoittaa hyvin kattavasti ison osan nuorisostamme.

Isoskoulutus taas antaa nuorille ryhmän ohjauksen perusosaamista, mikä on tärkeää jopa koko yhteiskunnalle. On todella ihailtavaa, että isostoiminta on kasvanut koko 2000-luvun ajan ja mukana isostoiminnassa on mukana kaikkiaan yli 20.000 nuorta aikuista.

Arvoisat kuulijat,

Haluan kiittää teitä kaikkia kirkon piirissä työskenteleviä, jotka teette arvokasta työtä varhaiskasvatuksen, perhetoiminnan, aamu- ja iltapäivätoiminnan, etsivän nuorisotyön, pyhäkoulujen ja kerhojen parissa. Kirkon piirissä nuorten kanssa työtä tekeviä on yli 4000. Yhteiskuntamme olisi kovin erinäköinen ilman teitä! Toivon teille kaikille jaksamista arvokkaan työnne parissa ja antoisia koulutuspäiviä.

Neuvottelupäivien avajaisjumalanpalveluksen saarna

Jarmo Kokkosen neuvottelupäivien avajaisjumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa pitämä saarna aiheesta: 

Joh. 1: 29-34

Hyvä työtoverit,

Toissapäivänä, kasteen sunnuntaina, päättyi Valon vuodenaika –tapahtuma Helsingin keskustassa. Senaatintorin valaisi Mikki Kuntun Armo-teos, jonka pääosassa oli tämän kirkon eteen pystytetty valoristi. Joulun alla olin matkalla raitiovaunulla työpaikalle. Vieressä seisova minulle tuntematon ihminen huomasi tuon suuren valoristin rakennelman ja totesi: ”Taasko tänne jotakin kärsimysnäytelmää viritellään?” Kukaan ei vastannut, sellainen ei kuulu täällä päin tapoihin.

Rististä on tullut yhä näkyvämpi. Kansalaiset ottavat siihen entistä selvemmin kantaa. Risti on yhdelle armon ja rakkauden teos, valo pimeyden keskellä. Toiselle se on vallankäytön, vanhoillisuuden tai vaikkapa suvaitsemattomuuden tunnus, kolmannelle viesti kärsimysnäytelmästä. Yhteistä kaikille on se, että risti herättää tunteita ja kutsuu ottamaan kantaa. Yhä vähemmän on hällävälistejä, heitä, joille risti on ”ihan sama”.

Kristillisyys Suomessa on yhä selkeämpi valinta. Huomattava osa ihmisistä ottaa etäisyyttä kirkkoon ja uskoomme. Heillä on siihen oikeus ja entistä suurempi vapaus. Se tietää niukkenevia resursseja. Vielä useampi valitsee kuitenkin tietoisen liittymisen ja kuulumisen. Kysymme nyt: mihin tämä muutos kutsuu meitä kirkon kasvatustyössä?

Päivän evankeliumin äärellä kolme seikkaa tulee mieleeni. Ensiksi on kyse aitoudesta. Meidän uskomme ja persoonamme aitoudesta. Kun entiseen tapaan kaikki ei tule itsestään selvästi ja perinteen mukana, meitä arvioidaan – ei instituution - vaan persoonallisuuden kautta. Olemmeko aitoja ja totta? Mitä itse oikeasti uskomme?

Aitous sallii epävarmuuden ja keskeneräisyyden, meillä ei ole vastauksia kaikille ja kaikkeen. Johannes Kastaja myöntää kahteen kertaan: ”en minäkään häntä tuntenut.” Suora ja rohkea profeetta, mies joka kastoi Jeesuksen, myöntää aidosti: ”en minäkään häntä tuntenut.” Emme ikinä tule tuntemaan Pyhää läpikotaisin, voimme vain tehdä työtä, jotta ihmiset tunnistaisivat Pyhän kosketuksen. Emme omista Jumalaa, mutta voimme Johanneksen tavoin näyttää suuntaa, viitata Kristukseen ja todeta: ”Katsokaa, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin”.  

Myös yhteisön on etsittävä aitoutta. Emme ole uskonnollisten palvelujen tuottaja-organisaatio. Kirkossa ei pitäisi puhua asiakkaista. Kirkossa on ihmisiä, yhteisön, pyhän perheen jäseniä, on vaeltavaa Jumalan kansaa, kristittyjä ja lähimmäisiä, eikä lainkaan asiakkaita. Ihmiset odottavat kirkolta jotakin muuta kuin poliisilta, vakuutusyhtiöltä tai Kelan luukulta.

Aitouteen sitoutuvassa seurakuntayhteisössä ei ole minun ja meidän lapsia ja nuoria. Kahlil Kibranin tunnettua runoa mukaillen: teidän nuorenne eivät ole teidän nuorianne, he ovat Jumalan lapsia, Kristuksen omia, Pyhän Hengen temppeleitä, vain hetken he ovat teidän kanssanne. Tiukat työalarajat ovat toivottavasti pian menneisyyttä.

Toiseksi kyse on rohkeudesta. Johannes oli Jeesuksen edelläkävijä ja tienraivaaja. Hän tiesi, että häneen loukkaannutaan ja hänen osansa on yksinäisen erämaassa huutajan osa. Entistä tietoisempi kristillisyys on entistä näkyvämpää. Konfirmoitavilta nuorilta kysymme suoraan: ”Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne?” Emme kysy tätä perinteen, kaavan tai juhlan vuoksi. Kysymme vakavasti ison kysymyksen, rohkaisten konkreettiseen elämään kristittynä. Nuorella on rippikoulussaan puoli vuotta aikaa pohtia, mitä tarkoittaa omakohtainen tahdon –vastaus tähän kysymykseen, ja loppuelämä aikaa tehdä lupauksestaan totta.  

Moni meistä opettaa lapsia ja nuoria tekemään ristinmerkin. Eikö vaadi eränsä rohkeutta tehdä ristinmerkki koulun ruokalassa aterialle käydessä? Kasteessa meihin piirretty ristinmerkki todistaa, kenen omia olemme, kenelle me kuulumme.

Kirkon lapsi- ja nuorisotyö on ollut tienraivaajana kirkossamme. Monet laulut, monipuolinen musiikki, rohkeat työtavat, ne ovat ensin olleet totta nuoressa seurakunnassa. Ajan myötä niistä on tullut koko kirkon omaisuutta. Näin kirkkomme on uudistunut. Usko ei ole uskoa mihin tahansa. Uskoon kuuluu myös ajattelun, kriittisyyden ja pohdinnan puoli, me tarvitsemme jatkuvasti päivittävää lapsi-, nuoriso- ja perhetyön teologiaa.

Jospa huomisen lapsi- ja nuorisotyössä kaikenlaiset ihmiset ehdoitta ja kyselemättä hyväksytään ja otetaan vastaan. Erilaiset ihmiset erilaisissa elämäntilanteissa, erilaisissa ja erikokoisissa seurakunnissa, monenlaisin työn kautta, saavat kohdata saman Kristuksen, joka kantaa koko maailman synnin.

Työntekijän, työalajohtajan ja esimiehen tärkeimpiä tehtäviä on rohkaista työtovereita ja vapaaehtoisia ja järjestää kaikille mielekkäitä tehtäviä. Siinä on isostoiminnan salaisuus, ja sama voi toteutua missä tehtävissä tahansa.

Johannes Kastaja viittaa Jumalan Karitsaan, joka kantaa maailman synnin. Kantamisen ajatus kuvaa myös meidän työtämme. Uskon, että jokainen meistä tänään tässä kirkossa muistaa lapsia, nuoria ja aikuisia, jotka ovat olleet pitkäänkin mielessä ja sydämessä. Silloinkin, kun et heitä tapaa, usein kuitenkin mietit: mitähän heille nyt kuuluu? Ovatko asiat järjestyneet? Kuinka hän pärjäilee? Näin kannat heitä sydämessäsi. Kun seuraavan kerran tapaatte, sydämesi on valmistautunut tapaamiseen ja se sävyttää kohtaamistanne.

Kasvatus on kantamisen prosessia, jossa työntekijä ottaa vastaan kasvavien tunteita ja kokemuksia, kantaa niitä ja palauttaa ne takaisin, usein siedettävämmässä muodossa. Kyse on sijaiskantamisesta. Sillä on erityinen merkitys sielunhoidossa ja esimerkiksi työnohjauksessa, mutta laajemmin sijaiskantamisen ajatus toteutuu kaikessa työssämme. Mitä suurempi on kantajan huoli kannettavastaan, sitä lähempänä on rukous: Kristus, kanna sinä häntä, pidä huolta. Ole häntä lähellä. ”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain.”

Kolmanneksi, muutoksen keskellä, tarvitsemme sellaista kirkkoa, jossa ihminen kantaa toista ihmistä ja saa olla toisten kannettavana. Vahvat kantavat heikompiaan, ja joskus toisin päin. Vanhemmat kantavat nuorempiaan ja joskus toisin päin. Työntekijät voivat kantaa toinen toisiaan. Kaikki yhdessä olemme Kristuksen kannettavina. Hän ei kanna vain yksittäisiä syntejä, tekoja tai laiminlyöntejä, vaan enemmän: sijaiskärsijänä hän ottaa koko synnin ja kaiken synnin omakseen ja palauttaa meille vapauden, ilon, kepeyden ja huolettomuuden.

Jokaisessa messussa laulettava Jumalan karitsa –hymni perustuu juuri tämän päivän raamatunkohtaan. Ehtoollispöydässä olemme yhdessä hyvän paimenen harteilla ja kiitämme Kristusta salaisuudesta, jonka turvin jaksamme jatkaa matkaamme ja kantaa toisiamme.

Kaste on kristittynä elämisen lähtökohtana ja ehtoollinen sen ylläpitäjänä. Kolme vuosikymmentä ehtoollispöytä on periaatteessa ollut avoin lapsille ja nuorille, mutta heikosti olemme heitä sinne rohkaisseet. Tässäkin suhteessa lapsi- ja nuorisotyö voi avata uutta tietä. Ehtoollinen opitaan vain ehtoollisella käymällä.  

Suurta valoisaa ristiä ei enää ole Tuomiokirkon ovella, sen sijaan taide on meillä arjessa, kun avoimuudella ja rohkeudella kannamme toinen toisiamme, kaikkia lähimmäisiämme ja rakasta kirkkoamme. Alkuvirtemme vie myös eteenpäin: ”Herran ristin kantajiksi, meidät kaikki kastettiin, lähimmäisten auttajiksi arkipäivän askeliin.”

Hyi häpeä, jos et tykännyt!

Improvisaatioteatteri Häpeämättömät kuului kiistatta neuvottelupäivien helmiin - yksi niistä porukoista, joista puhuttiin ja joita ihailtiin tauoilla ja varmasti vielä pitkään neukkareiden jälkeenkin. Ryhmä on aito ja elämänmakuinen, joten heihin on helppo ihastua. Yleisökin rentoutuu - paitsi naurulihakset, joita koetellaan välillä melkoisesti.

 

Hampaiden pesun maailmanmestaruuskisat

 

Siivooja ja sairaalapastori keskustelevat osallisuudesta.

Osallisuudesta ei kerran sen koettuaan halua luopua

Lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivien ohjelma vei tänään hetkeksi Tukholmaan kuninkaanlinnan kupeessa sijaisevaan Suurkirkkoon, missä teologian tohtori Martin Modeus opetti aiheenaan Hyvä jumalanpalvelus. Modeus jakoi neuvottelupäivävieraiden kanssa kokemuksia Tukholman hiippakunnassa käytössä olevasta Barnmöjliggörare-hankkeesta. Sen puitteissa jokaisessa jumalanpalveluksessa on mukana aikuinen huolehtimassa lapsesta, että hän kokisi jumalanpalveluksen aikana yhteisöllisyyttä ja osallisuutta. Hänen tehtävänsä on ystävystyä jumalanpalvelukseen tulevan lapsen kanssa, tutustuttaa hänet toiseen ihmiseen ja järjestää lapselle mieluisia tehtäviä ja kokemuksia. Tavoitteena on, että lapselle jäisi jokaisesta jumalanpalveluksesta positiivinen muisto ja kokemus osallisuudesta, joka synnyttää halun tulla uudelleen. Osallisuudesta ei kerran sen koettuaan halua luopua.

Ehtoollispöytä - osallisuuden vahvistaja

Myös ehtoollispöytä tai ehtoollispöydässä siunaaminen luo lapsille osallisuutta ja yhteisöllisyyden tunnetta. Neuvottelupäivien Tytöt ja pojat ehtoollisella -kanavassa keskusteltiin nyt 30 vuotta käytössä olleesta perhe-ehtoolliskäytännöstä, josta huolimatta lasten siunaaminen ehtoollispöydässä on edelleen yleisempi tapa. Lapsia on siunattu ehtoollispöydässä 1970-luvulta alkaen, kertoi Tarja Meier, joka on teettänyt evankelis- luterilaisen kirkon papeilla lasten ehtoollisen viettoa käsittelevan kyselyn. Tutkimuksessa tarkasteltiin pappien käsityksiä mm. siitä minkä ikäisenä lapsi voi saada ehtoollista ja millä perusteilla. Perinteet ja käytäntö sekä myös pappien näkemyksen vaihtelivat seurakunnittain ja myös seurakuntien sisällä. Meier rohkaisi seurakuntia keskusteluun yhteisistä ja selkeistä käytännöistä.
Tällä hetkellä on tekeillään toukokuussa 2011 ilmestyvä Anita Ahtiaisen toimittama kirja “Tytöt ja pojat ehtoollisella” joka tuo kaivattua lisämateriaalia ehtoolliskasvatukseen. Koko aikana, kun perhe-ehtoollinen on ollut mahdollista, ei Suomessa ole ilmestynyt juurikaan aihepiiriä käsittelevää kirjallisuutta, kertoi kanavaa vetänyt Anita Ahtiainen.


Järjestys ja osallisuus

Keskiviikkona 12.1. neuvottelupäivävieraille osallisuudesta puhunut Evankelis-luterilaisen kirkon Lasten Keskuksen pääsihteeri Kalevi Virtanen käytti vertausta tienhaarasta, jossa kirkko seisoo.
-Toisessa kyltissä lukee järjestys, toisessa osallisuus. Järjestys on yksilölaji ja osallisuus joukkuepeli. Järjestyksen tiellä mietimme, miten kaikki tehdään oikein ja osallisuuden tiellä, miten me kasvamme yhdessä, Virtanen pohti ja rohkaisi lopuksi viestittämään jokaiselle kohtaamallemme lapselle, että ilahdumme hänestä. -Mikään ei kanna pidemmälle kuin ilahtumisen kokemus.

Pieni kuolema Jerusalemissa

Keskiviikkoilta huipentui mahtavaan ja mukaansa tempaavaan Mikko ja Anna Salmen esittämään näytelmään. Ilkka ja Marjo ovat Kotimaa-lehden lukijamatkalla Jerusalemissa. Näyttämönä on jerusalemilainen hotellihuone, johon kuin ihmeen kaupalla Ilkka ja Marjo päätyvät hotellin tuplavarauksien johdosta. Illan aikana Ilkka ja Marjo jakavat elämänkohtaloitaan ja elämäntarinaansa. Taustalta löytyy kriisejä ja vaikeita asioita ja hyvin erilaisia näkemyksiä uskosta. Kerrassaan hieno esitys! Kiitos Mikko ja Anna elämyksestä ja ajatuksia herättävästä esityksestä!